Eilen istui neljä väsynyttä tyyppiä tuopin ääressä eräässä helsinkiläisessä kuppilassa. Työviikko oli verottanut kaikkia ja väsymys ilmeni hervottomina vitseinä, kikatuksena ja keskittymisvaikeuksina. Muiden pähkäillessä erilaisia tapoja koota ihmisiä yhteen, minä mietin, miten hullua tämä on. Muut miettivät, että pitäähän yhdistystoiminnan olla jollain tavalla myös kivaa, eihän muuten ketään jaksa kiinnostaa. Pitää järjestää jokin tapahtuma, mihin ihmisiä saadaan tulemaan paikalle. Että se kokous voi mennä sitten siinä sivussa. Minä mietin, miten onnellisessa asemassa olen, kun minun elämässäni on niin mukavia ihmisiä kuin ne neljä siinä pöydän ympärillä vääntämässä operatiivista toimintasuunnitelmaa. Että olisinko minä siinä heidän kanssaan perjantai-iltana oluella, jos emme olisi samassa yhdistyksessä ja jos meillä ei olisi kokousta. Tuskin ja se on surullista.
Ihminen (kuten saukkokin muuten) on perusluonteeltaan laiska. Perusluonteen lisäksi meillä onneksi on ominaisuus nimeltä velvollisuus. Koemme olevamme velvoitettuja tekemään jotain, joka meille on määrätty tai jonka hoitamisessa meihin luotetaan. Saukko kalastaa, koska sen täytyy kalastaa, jotta sen poikanen saa ruokaa. Järjestöaktiivi menee kokoukseen tuntematta huonoa omatuntoa siitä, että ei ole kotona viettämässä laatuaikaa, koska järjestöaktiivin täytyy tehdä niin, koska häneen luotetaan. On aivan sama luottaako häneen Suomen kansa vai vain hän itse. Hän on vähintään itse itselleen luottamussuhteessa.
Kokous käytiin ja kaikki hipsivät koteihinsa tai ulos läheistensä kanssa viettämään sitä paljon puhuttua laatuaikaa. Kokousten harrastaminen ei siis ole suoranaisesti pois läheisiltä, se vain siirtää sitä aikaa alkamaan hieman myöhemmin.
Vaikka järjestötoiminta on jalo harrastus, jonka parissa tuhannet ja taas tuhannet suomalaiset viettävät vapaa-aikaansa, täytyy minun silti todeta, että hullujahan tässä ollaan. Prometheus-leirillä on tapana (tai oli ainakin vielä 10 vuotta sitten) yhtenä leiripäivänä perustaa yhteiskunta. Leiriläiset loivat tyhjästä hierarkian ja homma toimi. Siinä joutui suurten kysymysten äärelle, kun piti miettiä tarvitaanko me yksi johtaja vai kollektiivinen joukko päättämään asioista. Kukaan ei puhunut vapaaehtoistoiminnasta, yhdistyksistä tai järjestöistä. Se on lisäarvoa, jota ihminen antaa itselleen, koska haluaa voida edes itse olla oman luottamuksensa arvoinen. Jos joku toinenkin sitten uskoo, se on vain plussaa. Plop plop.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti